25/08/2026
TÄMÄ ON SE SUOMI, JOTA NYT RAKENNETAAN Kuvitelkaa hetki tällainen tilanne. Tavallinen suomalainen ihminen, joka saa toimeentulotukea. Rahaa on jo valmiiksi niin vähän, että jokainen euro pitää miettiä tarkkaan. Sitten toimeentulotukea leikataan puolet pois, koska hän ei ole vastannut työvoiman viestiin määräajassa. Kuulostaa ehkä joidenkin mielestä ihan oikeutetulta. Ei vastannut viestiin, joten seuraamus. M***a entä jos syy ei ollutkaan välinpitämättömyys? Kuvitellaan, että Kela on aikaisemmin katsonut hänen asuvan liian suuressa asunnossa ja painostanut hänet muuttamaan. Lopulta hän menettää asuntonsa ja joutuu kodittomaksi. Hänellä ei ole enää vakituista osoitetta. Posti kulkee vanhan osoitteen kautta poste restanteen, m***a hän saa työvoimaviranomaisen lähettämän viestin vasta sen jälkeen, kun vastaamisen määräaika on jo mennyt umpeen. Seurauksena toimeentulotukea leikataan puolet. Mitä helvettiä tällaisen ihmisen pitäisi tehdä? Millä hän ostaa ruokaa? Millä hän hankkii lääkkeet? Entä vaatteet, kengät, hygieniatarvikkeet tai puhelimen, jolla viranomaiset voisivat tavoittaa hänet? Ja jos ihminen on jo valmiiksi koditon, miten hänen pitäisi muka hoitaa kaikki nämä viranomaisasiat täydellisesti? Tässä on juuri se ongelma, jota näissä leikkauksissa ei tunnuta haluavan nähdä. Ihminen ei elä missään viranomaisjärjestelmän täydellisessä maailmassa. Ihmiselle voi tapahtua asioita. Asunto voi lähteä alta. Puhelin voi mennä rikki. Nettiä ei ole. Posti ei löydä perille. Ihminen voi sairastua. Voi olla päihdeongelma, mielenterveysongelma, velkoja tai ihan yksinkertaisesti tilanne, jossa ei enää jaksa. Ja sitten yksi määräaika menee ohi. Sen jälkeen leikataan rahaa. Kun rahaa leikataan, ruokaa ostetaan vähemmän. Kun ruokaa ei ole, mennään leipäjonoon. Kun vuokraa ei pysty maksamaan, asunto lähtee alta. Kun asunto lähtee, ihminen muuttuu kodittomaksi. Kun ihminen on koditon, viranomaisasioiden hoitaminen vaikeutuu entisestään. Ja sitten sama rumba alkaa uudestaan. Tämä ei ole mitään kaukaista tulevaisuuden kauhuskenaariota. Kela kertoo nyt, että 62 prosenttia kyselyyn vastanneista toimeentulotuen saajista on joutunut tinkimään ruoasta tai hakemaan ruoka-apua. Lähes 70 prosenttia kertoo ahdistuksen ja stressin lisääntyneen. Lähes puolet on vetäytynyt sosiaalisista kontakteista ja yli puolet kertoo luottamuksen tulevaisuuteen heikentyneen. Eli samaan aikaan kun päättäjät puhuvat kannustamisesta, ihmiset miettivät, onko heillä huomenna ruokaa. Ja mitä tapahtuu, jos tämä jatkuu? Yhä useampi joutuu hakemaan ruoka-apua. Yhä useampi jättää lääkkeitä ostamatta. Laskuja jää maksamatta. Velat kasvavat. Asunnot lähtevät alta. Ihmiset eristäytyvät. Mielenterveys heikkenee. Päihdeongelmat voivat pahentua. Perheet joutuvat jatkuvaan stressiin. Lapset joutuvat elämään tilanteessa, jossa vanhemmat joutuvat laskemaan, riittääkö raha ruokaan. Ja lopulta lasku tulee kuitenkin yhteiskunnalle. Ei köyhyys katoa sillä, että siitä leikataan rahaa pois. Sitten joku varmasti sanoo, että Suomessa ei voida vain jakaa rahaa kaikille. Ei tietenkään voida. Eikä tässä ole siitä kyse. Kyse on siitä, että jos ihminen on jo valmiiksi pohjalla, häntä ei pitäisi potkaista vielä alemmas yhden virheen, unohtuneen viestin tai mahdottoman elämäntilanteen vuoksi. Ja sitten tullaan siihen toiseen asiaan, joka herättää varmasti keskustelua. Suomi käyttää valtavia summia myös muiden maiden sotien tukemiseen. Ukrainalle on annettu puolustusmateriaalia jo miljardien eurojen arvosta ja uutta tukea päätetään jatkuvasti lisää. Minusta on täysin mahdollista kannattaa Ukrainan auttamista ja silti kysyä, miksi Suomessa köyhältä leikataan ruokarahaa. Nämä asiat eivät sulje toisiaan pois. Jos meillä on varaa käyttää miljardeja muiden maiden auttamiseen, pitäisi löytyä myös rahaa siihen, ettei suomalainen ihminen joudu nukkumaan kadulla tai jonottamaan ruokaa siksi, että hänen toimeentulonsa on leikattu minimiin. Ja ennen kuin joku taas sanoo, että menisi töihin, niin muistetaan yksi asia. Kaikki köyhät eivät ole työhaluttomia. Kaikki kodittomat eivät ole itse valinneet tilannettaan. Eikä jokainen toimeentulotuen saaja ole mikään yhteiskunnan hyväksikäyttäjä. Joskus ihminen tarvitsee ensin katon päänsä päälle, ruokaa vatsaan, lääkkeet, toimivan puhelimen ja mahdollisuuden selviytyä seuraavasta päivästä. Vasta sen jälkeen voidaan alkaa rakentaa sitä elämää takaisin. Minusta tässä pitäisi nyt oikeasti pysähtyä miettimään, mitä me olemme tekemässä. Onko tarkoitus oikeasti saada ihmiset töihin vai ajaa kaikkein heikoimmassa asemassa olevat niin ahtaalle, etteivät he enää pysty edes hoitamaan omia asioitaan? Koska jos ihminen menettää ensin asunnon, sitten toimeentulonsa ja lopulta kykynsä hoitaa viranomaisasioita, ei sitä voi kutsua kannustamiseksi. Se on noidankehä. Ja pahinta on se, että tässä noidankehässä ei kärsi mikään kasvoton tilasto. Siellä on ihan oikeita ihmisiä. Vanhempia. Lapsia. Sairaita. Työttömiä. Eläkkeensaajia. Ihmisiä, jotka ovat joskus olleet töissä ja maksaneet veroja ihan siinä missä muutkin. Kysymys on lopulta aika yksinkertainen. Millaisen Suomen me haluamme? Sellaisenko, jossa köyhältä otetaan viimeinenkin euro aina kun hän tekee virheen? Vai sellaisen, jossa vaikeuksiin joutunutta ihmistä yritetään oikeasti auttaa takaisin jaloilleen? Minä tiedän kumman Suomen minä haluan.