17/09/2020
Viime syksynä Facebookin Messengerin inboksiin tipahti viesti jossa kysyttiin miten meikäläiseltä sujuu muotokuvien ottaminen. Vatsan pohjassa muljahti saman tien koska kysyjänä oli tällä hetkellä varmaan parhaiten Mokoman nokkamiehenä tunnettu Marko Annala, joka on viime vuosina tehnyt nimeä myöskin kirjailijana. Tämä kysely liittyi kolmanteen, vuonna 2020 julkaistavaan romaaniin ja sen promokuviin. Olin päässyt tähän mennessä kuvaamaan Mokomaa muutamille keikoille eri festareilla ja sen myötä jutuille myös bändin keulahahmon kanssa. Trässikuoren alta oli paljastunut äärimmäisen mukava mies, joten olin vähintäänkin innoissani tästä uudesta, erilaisesta mahdollisuudesta.
Muutaman kuukauden viestinvaihdon jälkeen olimme sopineet tammikuulle kuvaustreffit Tampereelle Vapriikkiin, pelimuseon tiloihin. Oli jännä huomata miten tunnetilat vaihtelivat valtavasta hypestä viime hetken paniikkiin, jolloin olin valmis myymään valokuvauskaluston, muuttamaan henkilöllisyyden, kasvot ja asuinpaikan eri mantereelle koska eihän tällaisesta keikasta meikäläisen kaltainen harrastaja voisi mitenkään selvitä; nyt olisi liian isot saappaat täytettäväksi. Vaikka en minä kyllä oikeasti olisi jättänyt tätä väliin mistään hinnasta.
Lopulta tammikuu saapui ja edellisenä iltana pakkasin varmuuden vuoksi käytännössä koko valokuvaamiseen liittyvän omaisuuteni jäätävän kokoiseen vanhaan brittiarmeijan lomakassiin ja jalustalaukkuun. Raahauduin aamujunalle ja Tampereella minua vastassa oli hymyileväinen pukupussia kantava herrasmies ja suuntasimme kohti kävelymatkan päässä sijaitsevaa Vapriikkia. Viimeistään tässä kohden kirosin "tätäkin saattaa tarvita"-pakkausmetodia sillä vaikka matkaa ei ollut kuin kilometrin verran, 25kg painoisten epäergonomisten kantamusten kanssa tuli mieleen montakin asiaa jotka varmasti olisi voinut jättää kotiin. Lisäksi tämän matkan aikana minulle selvisi hyvin nopeasti että Annala on kohtuullisen rivakka kävelijä :D
Lopulta kävelimme Vapriikkiin sisään, minä hieman punakkana ja hikeä puskien. Museon henkilökunnan edustaja kävi ottamassa meidät vastaan ja opasti kakkoskerrokseen pelimuseon puolelle jossa oli eri aikakausittain järjesteltyjä huoneita. Samalla jutustellessa selvisi että kellarikerroksessa teatterimuseon yhteydessä on myös Vuonna '85-näytelmässä mukana ollut keltainen Datsun 100A. Tämä otettiin mukaan suunnitelmiin, koska samanlainen kulkupeli esiintyisi myös tulevassa kirjassa. Annala vaihtoi tuliterän kauluspaidan päälle ja minä parhaani mukaan yritin olla hikoilematta edelleen kuin sika. Valaisukalusto pystyyn ja kuvaussessiot käyntiin.
Kiertelimme peliteemahuoneet ja ennen lounastaukoa skouttasimme laajasta tilasta löytyviä muita kuvauslokaatioita, joita löytyikin useampia ja viimeistään tässä vaiheessa tuntui että sekä mallin että kuvaajan luovuus löysi yhteisen sävelen ja ideoita alkoi syntyä. Lounas naamariin paikallisessa lounasraflassa ja takaisin sorvin ääreen. Ja tämä loppuun asti kulutettu sanonta toimii tällä kertaa kivasti aasinsiltana; seuraavat kuvat näpättiin tilassa, jonka lattiassa oli edelleen johonkin betonintapaiseen valettuna metallista öljyntuoksuista sorvauslastua muistona paikalla toimineesta metallipajasta. Samalla myös Annalan lausahdus "Mie en ole sitten mikään heittäytyjä" osoittautui hyvinhyvin vääräksi.
Kävimme läpi useampia kuvauspaikkoja ja päädyimme lopulta kellarikerroksen Datsunin luo. Hetki asiaankuuluvaa auton ihailua ja kamera laulamaan jälleen. Samassa tilassa oli myös vanha kunnon green screen jonka edessä otettiin varmuuden vuoksi muutamat kuvat jos vaikka tarvitsee tausta poistaa jotain tarkoitusta varten.
Viimeistelimme kuvaukset pelimuseon arcadepelihallissa ja 4,5h kuvaussessio alkoi olla finaalissa. Päällimmäisenä mieleen jäi hyvä fiilis päivästä, ja soin pienen mentaalisen selkääntaputuksen itselleni kun pidättäydyin vaihtamasta maanosaa ja hoidin tämän kuvauskeikan maaliin. Kamoja pakatessa huomasin myös vanhan totuuden pitävän edelleen paikkansa; jos tavaramäärä X mahtuu kerran laukkuun, se ei takaa sitä että se mahtuu pois ottamisen jälkeen sinne takaisin. Lievää väkivaltaa käyttäen sain kuitenkin koko romuvaraston sullottua takaisin kassiin, ja pistin merkille että olin käyttänyt noin neljännestä mittavasta kalustostani. Kyllä kannatti raahata.
Onnistuin vielä vaihtamaan junalipun muutamaa tuntia aikaisempaan koska meillä ei mennyt kuvauksissa aivan niin pitkään kuin olin varannut, ja lisäpainoilla varustetun kuntolenkin jälkeen istuskelin junassa takaisin kohti pohjoista. Suuri koettelemus oli toki vielä edessä, koska en päässyt julkaisemaan kuvia heti, vaan niitä piti odottaa että kustannusyhtiö Like saa ne ensin ilmoille. Lopulta tämäkin aika koitti n. 1600 vuoden jälkeen, ja positiivisena yllätyksenä huomasin, että Annalan Datsun-kuva oli päätynyt myös Liken syksyn kirjakatalogin kansikuvaksi!
Suuret kiitokset luottamuksesta Marko Annalalle, joka olisi voinut valita kenet tahansa sadoista suomalaisista ammattikuvaajista, m***a päätti lähestyä minua - yksinkertaista kempeleläistä harrastajaa ja luottaa minun näkemykseeni ja tekemiseeni näiden kuvien osalta! Kaikkiaan kokemuksena tämä oli henkilökohtaisella tasolla hyvin merkittävä minulle koska arvostan Annalan työtä paitsi muusikkona yhdessä suomen kovimmista bändeistä, myös kirjailijana. Ellet ole vielä tutustunut herran tuotantoon, nyt on hyvä aika suunnata kirjakaupoille, kirjastoon tai ATK:lla eKirja-hommille.
