29/06/2025
Ensimmäistä kertaa ikinä otin itsestäni potretteja. Kameran edessä oleminen tuntui aluksi epämukavalta, oudolta. Liian itsetietoiselta. Mitä uskon monen valokuvaajan kokevan. Se on niin luonnollista kuvata muita, muttei itseään.
Minulle tärkeintä potrettien ottamisessa on autenttisuus, tuomitsemattomuus, täysi vapaus, itseilmaisuun kannustaminen - miltä se näyttääkään, rauha ja turvallinen ilmapiiri. M***a samalla kun otin itsestäni kuvia, huomasin pienentäväni itseäni. Sitä liikettä joka olisi tullut luontaisesti ja ilmaissut itseäni, pelkäsin sitä. Havahduin tähän arkuuteeni, ja mietin, mitä sanoisin yhdellekään mun kuvattavalle? Ole oma itsesi? Älä pelkää? Älä TUOMITSE itseäsi?
Pelkäsin edelleen. Sitten ajattelin, miten voin seisoa arvojeni takana jos en itse toteuta niitä? Jos en itse ole mallina tavoilla (= syvällä autenttisuudella) joka on enemmän kuin ok kun olen kameran toisella puolella? Otin lopulta askeleen, rentouduin, lakkasin tuomitsemasta itseäni ja se johti kuvaan numero 2. Joka on lempikuvani näistä kaikista. Eikä edes siksi että se on hyvä kuva minusta, vaan koska siinä huokuu eniten minä. Minun sieluni. Kuka olen.
Kuitenkin pelkään vielä edelleen. Pelkään että tuo kuva nähdään väärin. Tulkitaan edes vähän väärin. Nähdään viettelevänä, vihjailevana… Muuttaa imagoani, luo ennakkoluuloja. Se oli asento, joka tuntui siinä hetkessä minulta. Mikään siitä pidemmälle viety ajatus ei ole minua. Liitetäänkö se kuitenkin minusta riippumatta osaksi imagoani? Edes satunnaisesti?
Kuten tiedämme, naisen keho on tässä maailmassa ja kulttuurissa hyvin seksualisoitu. Asennot ovat seksualisoituja. Jopa äänenpainot, eleet, ilmeet, kävelytyylit (?!) Eikö nainen voi nykypäivänä enää vaan kirjaimellisesti olla? Joillekin sekin on provosoivaa.
Olenko yksin näiden pohdintojeni kanssa, sitä en tiedä. Tiedän, että minulla on ollut taipumusta pienentää itseäni, jottei minua tulkittaisi väärin - erityisesti edellämainituilla tavoilla. Ja se on uuvuttavaa. Raskasta. Päätän tehdä kaikkeni, että pääsen takaisin normaaliin olemassaoloon. Etsimään sen kerroksia vapaudessa ilman murehtimista, pienentämistä, tuomitsemista.
Siellä lopulta tapaan hänet, joksi minut luotiin.